Maanantai 29.12.

Miksu 10 v !!!!

Jaana kierteli paikallisten toreilla jo aamukuudesta saakka ja hankki sieltä ihastuttavan kaulaseppeleen päivän sankarille. Kukista (jasmineista ja ruusuista) sidottu seppele kirkasväripalloineen oli varsin juhlava ja sen tuoksu täytti koko huoneen. Juhlakalu sai myös varsin eksoottisia jauhemaisia piirustusvärejä, joilla voi paperin lisäksi piirrellä iholle ja vaikka värjätä vaatteita. Monikäyttöisiä ja ei varmasti elintarvikeviraston tarkastamia.

Kuskimme väitti nukkuneensa hyvin autossa. Autossa saa laskettua penkit alas, joten siellä on varsin paljon tilaa nukkua, ja voi samalla katsella leffoja J Kyllä tämä varmasti kadulla nukkumisen voittaa, vaikka omatuntomme vähän kolkuttikin kömpiessämme varsin mukavaan hotelliimme nukkumaan. No problem, ooke, ooke toisteli kuskimme.

Tämän päivän ohjelmassa oli n. 160 kilometrin mittainen ajelu Ootyn vuoristokylään. Siirryimme samalla toiseen osavaltioon, Tamil Naduun. Ajelimme halki ison Bandipurin luonnonsuojelualueen, joka on lukuisten tiikereiden, elefanttien, panttereiden jne asuinalue. Emme menneet erilliselle safarille, koska olimme matkalla vielä isommalle luonnonsuojelualueelle, joten näimme läpiajon aikana lähinnä lehmiä ja apinoita. Maisemat olivat kuitenkin hienot ja tie yksikaistainen, joten bussin vastaan tullessa tuli aina syvä koukkaus ojan kautta. Täällä autonväistämissäännöt ovat vähän erilaiset kuin meillä läntisessä maailmassa; täällä pienempi kulkuneuvo on aina väistämisvelvollinen.

Ajoimme halki ihanien, pienten vuoristokylien ja nousimme yhä ylemmäs melkein kahteen kilometriin ja aloimme kaivata rinkan pohjalla olevia collegetakkejamme. Kuskilla oli tässä vaiheessa jo toppatakki ja hanskat päällä.

Nousut olivat jyrkkiä, onneksi meillä oli kunnon nelivetoauto alla ja ammattitaitoinen kuski. Olisi varmasti ollut kivaa ajaa itsekin näillä mutkaisilla teillä (ainakin Teron mielestä), mutta kyllä tämä liikenne täällä sen on verran hurjaa ja läheltä piti –tilanteita niin paljon, että hyvä vaan, että meillä on oma kuski.

Pitkän nousun jälkeen, putkahdamme yht´äkkiä isolle tasaiselle vuoren laelle ja todella modernilta vaikuttavaan Ootyn alppikylään. Täältä saa jopa pizaaa, jota ei oikein tahdo löytyä isommistakaan kaupungeista (eipä sen puoleen että sitä kovasti kaipaisimmekaan, varsinkaan intialaista versiota), ja odotimme että kulman takaa putkahtaisi vielä mäkkärikin. Todella outoa, koska ohittelimme todella alkeellisilta vaikuttavia vuoristokyliä tänne tullessamme, eikä tiekään paikka paikoin ollut kovin häävi. Ikinä ei voi tietää.

Nautimme kuitenkin alppikylän raikkaasta ilmastosta (yöllä täällä oli noin 10 astetta lämmintä) ja katselimme paikallisten harrastamaan kerrospukeutumista. He olivat kietoneet päälleen ihan mitä olivat sattuneet löytämään (huopia, mattoja, mauttomia toppatakkeja) ja kaikilla oli vähintään yksi pipo ja usein huivi sen alla tai päällä. Me kävimme ostamassa paikallisesta tavaratalosta ison, paksun villahuovan kuskillemme autoon. Että hän ilahtuikin siitä.

Sunnuntai 28.12.

Aamulla tilasimme alakerran Hare Krisnan kasvisravintolasta aamiaista huoneeseen. Ikinä ei voi tietää mitä saa, kun tilaa huonepalvelun listalta toastia ja grilled sandwicheja, mutta nyt meidän onnistui saada erinomainen aamupala. Olihan leivät tosin aika tulisesti maustettuja, mutta söimme kaikki. Huvittelimme lukemalla oven alta huoneeseemme työnnetystä ”Bangalore Timesista” morsiamen ja sulhasen hakuilmoituksia. Miten olisi esim. aristokraattista alkuperää oleva insinööripoika, 175 cm, hoikka ja tienaa 30 000 rupiaa /kk (= n. 500 €)? Tai 29 v, hyvännäköinen, kristitty, Englannissa lekurin tutkinnon suorittanut tyttö, etsii samoilla taustoilla olevaa poikaa?

Riittävästi huviteltuamme, kannoimme rinkkamme alakerran matkatoimistoon ja jännittyneinä odotimme löytyisikö sieltä meille kuljettaja autoineen.

Kuljettaja ja auto odottivat kadulla toimiston edessä aivan sovitusti klo 9. Ennen tavaroiden lastaamista meillä oli vielä pientä vääntöä toimiston kanssa autonvuokrasta. Olimme edellisenä päivänä sopineet 7 päivän vuokrahinnaksi kaikkine kuluineen 350 €, ja koska eilen olimme maksaneet vain varausmaksun, niin tänään valuutan kurssi olikin kuulemma huonompi ja summa olisi 370 ! Tyypillistä vedättämistähän moinen on, emme tietenkään suostuneet maksamaan, vaan aikamme väiteltyämme summa oli edellisenä päivänä sovitun suuruinen. Maksoimme kaiken saman tien, jotta kurssi ei taas muuttuisi matkan aikana. Tiedämme kyllä ettei täällä pitäisi maksaa mitään etukäteen, mutta päätimme ottaa tämän riskin.



Pääsimme siis matkaan. Auto on Toyota Qualis –merkkinen maastoauton tapainen. Riittävän tilava meille sekä kaikille repuillemme. Kuljettaja pääsi yllättämään meidät heti aluksi, kun hän vetäisi katossa olevan CDVideo soittimen auki ja pisti hinduleffan pyörimään. Hän suorastaan loisti ylpeydestä moisen ylellisyyden omistaessaan ja kaivoi meille katsottavaksi kasapäin kadulta ostettuja huonolaatuisia piraattihinduleffoja. Ou mai kaad. Meidän DVD:t eivät pyöri tässä soittimessa, vaan tässä on oma omituinen VideoCD formaatti. Yritimme ostaa kaduilta CDVideo lastenleffoja, mutta emme ole onnistuneet vielä löytämään.
Ajelimme hissukseen kohti Mysoren kaupunkia, joka on kuuluisa upeista palatseistaan. Katsastimme useammankin palatsin ja tutustuimme Intin sulttaaneiden tarinoihin. Lapsia nämä jaksoivat kiehtoa ja piirustuskirjat alkoivat täyttyä sulttaanin linnoista, jalokivin koristelluista puvuista ja aseista sekä heidän käymistään sodista.

27.12. Bangalore

Bangaloreen saavuimme aamulla klo kuusi. Hassu pipopäinen ja hyvällä tuulella oleva konduktööri kävi herättämässä meidän ajoissa, onneksi, sillä juna oli etuajassa.

Hipsimme asemalla kaikkien nukkuvien seassa rinkkoinemme, suuntana asemalle näkyvä hotelli, jonne majoituimme seuraavaksi yöksi. Vaikka tämä Bangalore on Intian IT maailman keskus, paikallinen piilaakso, jossa on isot insinöörien kampusalueet, niin täälläkin köyhiä kastittomia riittää. Kaupungin yleiskuva on kuitenkin hienompi ja siistimpi muihin Intian kaupunkeihin verrattuna.

Me nautimme täällä päivän länsimaisista mukavuuksista, kuten shoppailusta melkein länsimaisissa kaupoissa ja puolet pienemmillä hinnoilla kuin Euroopassa. Käymme myös syömässä KFC:ssä, (=Kentucky Fried Chickenissä) josta on muodostunut maailmalla meidän lempipaikkamme. Ihanaa.

Selvittelemme keinoja päästä jatkamaan täältä kohti Keralaa, mutta yhtään bussi- ja junalippua ei ole tarjolla seuraaviksi päiviksi. Kyselemme myös vuokra-autojen perään, jota olimme jo aikaisemminkin miettineet yhtenä vaihtoehtona. Auton vuokraus ei ole täällä kovin tavallista, joten niitä ei mainosteta turhan näkyvästi, mutta kyllä niitä kyselemällä lopulta löytyy. Pääsemme myös oikein vääntämään rautalangasta, jotta saisimme kaiken vuokraukseen liittyvän tiedon selvitettyä ja sittenkin meiltä jää pari merkittävää yksityiskohtaa hämärän peittoon. Tähän kuluu pari tuntia aikaa ja vitsailemme, että ehkä vuokrattuamme auton, huomaamme, että kauppaan kuuluu kuskikin. Lopulta saatuamme kaikki yksityiskohdat selvitettyä ja päästyämme hinnastakin yksimielisyyteen, meille selviää, että kauppaan todellakin kuuluu oma kuski! Ette kai te nyt kuvittele, että me antaisimme auton turistin omiin käsiin, naureskelee toimiston setä.

Matkaan lähdemme siis huomenna klo 9. Emme ole vielä nähneet autoa (sen pitäisi olla kuitenkin isohko Toyotan maasturi) emmekä kuskia, joten saa nähdä mitä huomenna on edessä. Olemme sopineet auton vuokrauksesta 7 päiväksi ja reitti kulkee halki vuoriston, läpi kansallispuistojen, teeviljelmien aina backwaters-jokialueille. Meillä ei ole aavistustakaan, pääseekö tuolta metsästä nettiin päivittämään näitä sivuja, mutta jos ei, niin,sitten tavataan taas noin viikon päästä.

26.12. Välietappina jälleen Chennai

Aikataulun mukaisesti saavuimme Chennaihin, josta eteenpäin meillä ei ole mitään lippuvarauksia. Olimme ajatelleet, että nyt pitäisi päästä kokemaan aitoa Intiaa ja matkustamaan junalla tai bussilla. Suuntana etelä ja Kerala. Taksilla suhautimme päärautataeasemalle ja pienen haeskelun jälkeen löytyi turisteille suunnattu IR:n (=Intian rautateiden) oma palvelutoimisto. Oli ihanaa päästä ilmastoituun toimistoon kaiken väkimäärän keskeltä. Chennai on Intian neljänneksi suurin kaupunki ja täällä riittää väkeä. Yötäpäivää asemalla käy valtaisa kuhina, ihmisiä tulee ja menee nyytteineen, osa nukkuu missä sattuu ja meidän mpärillä pyörii vielä kaikenlaisia uteliaita tuijottajia sekä kerjäläisiä.

Aikamme toimistossa istuskeltuamme, meille järjestyi vihdoin ”emergencylippu”, joka on tietysti paljon kalliimpi kuin tavallinen lippu, mutta meille ainoa mahdollinen. Täällä on tällä hetkellä ihmisillä parin päivä loma ja kaikki junat ja bussit ovat ihan täysiä. Keralaan pääsisi seuraavan kerran vasta neljän päivän päästä. Otimme liput Bangaloreen, joka on vähän viistoon Keralaan päin. ja aiomme miettiä sitten siellä miten jatkamme eteenpäin.

Bangalore Express lähti vasta puolenyön aikoihin, joten meillä oli aikaa syödä ja lorvia jossain ennen lähtöä. Linnoittauduimme kaikkine reppuinemme lähellä olevan hotellin ravintolaan. Se oli puhdas ja ilmastoitu tila ja lisäksi sieltä sai todella hyvää ruokaa. Kun hipsimme ihan nurkan takana olevalle asemalla kymmenen jälkeen illalla, niin kaikkialla aseman kulmilla nukkui ihmisiä kadulla. Heitä on silmänkantamattomiin, tämähän on monen koti. He ovat kietoutuneet huiveihin ja monet nukkuvat poski paljasta asfalttia vasten, ihan pienet lapsetkin. Pienimmät lapset ovat ilman housuja käytännön syistä ensimmäiset elinvuotensa. Jotkut vielä hereillä olevat vilkuttelivat meille iloisesti.

Meidän junaliput olivat 2A luokkaan, jonka pitäisi olla parempi ilmastoitu luokka, tässä junassa ei ensimmäistä luokkaa ole ollenkaan. Makuuvaunupaikat ovat yhdessä vaunussa, yhtä ja samaa osastoa, verhoilla toisistaan eristetty. Neljä paikkaa poikittain junan menosuuntaan nähden ja kaksi paikkaa pitkittäin käytävän toisella puolella. Meillä oli oma ”loossi”. Sängyt ovat muovia, vähän samaan malliin kuin Suomessa ennen vanhaan bussien penkit. Saimme niihin puhtaat lakanat ja tyynyt ja melkein nukuimme sinä yönä.

25.12. Port Blair – Andamaanien pääkaupunki

Viikon saarella oleskelun jälkeen, oli aika siirtyä pääsaaren ja siitä seuraavana päivänä mantereelle. Siirtyminen parin tunnin lauttamatkan takaa pääsaarelle ei ollut ollenkaan niin yksinkertaista kuin kuvittelisi.

Olimme aamulla jo hyvissä ajoin satamassa ostamassa lippuja lauttaan, koska sunnuntaisin ja juhlapäivinä (ja niitähän täällä riittää, kun eri uskonnoilla on eri vapaapäivät) lauttaan ei voi ostaa ennakkoon lippuja. Olimme kuulleet huhun mahdollisista aikatauluista, täällähän ei oikeasti kukaan tiedä varmasti milloin lauttojen tulisi kulkea, joten olimme satamassa oletetun ensimmäisen lautan lähtöaikana. Ensimmäiseen lauttaan lipunmyyjä ei kuitenkaan voinut myydä lippuja, kun tämä laiva kulkisi toisen saaren kautta ja meidän tulisi poistua siellä välillä ja ostaa sieltä uudet jatkoliput seuraavalle välille. Tämän toisen saaren asukkaan ovat etuoikeutettuja ostamaan liput tähän laivaan, joten me luultavasi olisimme jääneet rannalle näin korkeasesongin aikaan! Että silleen. No saimme sentään liput seuraavaan iltapäivällä lähtevään lauttaan, joka sitten osoittautuikin varsinaiseksi ”kansanlautaksi” ja matka kesti vielä tupla-ajan. Nälkäinen Mahlbergin perhe ei ollut kyllä ihan parhaimmillaan, kun paikalliset innokkaasti lähestyivät meitä uteliaine kysymyksineen ja jaksoivat vain hyväntahtoisesti hymyllä kun äreä jälkikasvumme yritti vältellä heidän hyväntahtoista taputteluaan.

Pitkä lauttamatka unohtui kuitenkin hetkessä kun pääsimme hotelliimme. Olimme valinneet summassa yhden vaihtoehdon lonelyplanetistamme ja Sun Set Resort osoittautuikin loistovalinnaksi. Oli ihanaa päästä isoon, siistiin, ilmastoituun huoneeseen, jossa oli länsimaisittain kaakeloitu kylpyhuone, jonne tuli lämmintä vettä ja josta löytyi vessapaperia ja saippuaa. Jihaa, kyllä ne elämän nautinnot ovat joskus pienestä kiinni.

24.12. Jouluaatto Havelockin saarella

Aamu alkoi yhtä laiskasti kuin kaikki muutkin aamut tällä saarella; nautimme löhöilystä riippukiikussa rannalla ja pojat leikittelivät lomakylän koiranpentuja. Täällä me kaikki olemme aamunvirkkuja, kun aurinko nousee jo puoli kuuden aikaan ja aamut ovat yleensä niin tyyniä ja kauniita meidän rannalla, joten on mukavaa olla katsomassa sitä. Iltaisin puolestaan pimenee nopeasti ennen kuutta ja meitä alkaa nukuttaa jo ennen yhdeksää.

Lomakylämme ravintola oli koristeltu teemaan sopivasti, oli oikein muovijoulukuusikin, paperitähtiä ja tietysti jouluvaloja. Mistä ihmeestähän he olivat saaneet ne hankittua, kun saaren kaupoissa ei näytä oikein olevan mitään tarjolla. Täällä on muuten säästynyt sievoiset summat rahaa tavalliseen lomaan verrattuna, kun tällä saarella on niin vähän kauppoja, eikä niissä vähissäkään ole oikein mitään ostettavaa.

Ravintolamme oli aattoiltana ihan täynnä väkeä, oman väen lisäksi sinne oli ilmaantunut runsaasti väkeä muualtakin. Luultavasti houkuttelevuutta oli lisännyt edellisenä päivänä ravintolaan tullut suurehko olutlähetys (tähän saakka, lähes viikon ajan, olimme siis saaneet tyytyä pulloveteen). Jouluaaton kunniaksi tarjolla oli intialainen joulubuffet. Näillä saarillahan on paljon kristittyjä, joten täällä juhlitaan joulua muidenkin kuin turistien takia. Tunnelma ravintolassa oli iloinen lattaribiisien soidessa ja ruoka maistui, vaikkei millään tapaan muistuttanutkaan meidän totuttua jouluruokaa.

Andamaanit 19.12.2008

Saariryhmä näytti ihastuttavalta jo lentokoneesta, paljon pieniä saaria, joita reunusti valkoinen hiekkaranta korallikaistaleineen sekä TURKOOSIN väristä vettä.

Lentokenttämuodollisuudet sujuivat taas ihmeen nopeasti. Näille saariryhmillehän matkustettaessa tarvitaan erillinen lupa ulkomaalaisille. Tällä luvalla pääsee vain osalle saarista, koska jotkut saarista ovat vielä luonnonkansojen asuttamia, eikä niille olisi turvallistakaan mennä. No, meidän päämäärämme oli vain Havelock Island, jonne oli vielä parin tunnin lauttamatka pääsaarelta. Olimme kuulleet etukäteen juttuja, kuinka vaikeaa lauttaan olisi ostaa lippuja, mutta tällä kertaa saimme ostettua liput suoraan laivan portilta, tosin tuplahintaan. Hinta ei silti ollut huimaavaa, 200 rupiaa/henkilö, eli noin 3,4 €!

Honeymoonbambumaja kotinamme

Saarella vietimme ensimmäisen yön kahdessa pienen pienessä bambumajassa odottaen pääsyä lopuksi kuudeksi yöksi lomaresortin isoimpaan bambumajaan, häämatkasviittiin! Kyllä meidän kelpasi, ruusuilla koristeltu moskiittoverkko oli pingotettu bambuista rakennetun pylvässängyn pilareihin ja sänkyyn oli pedattu upea silkkimäinen ”lakana” (ja peittojahan täällä ei sitten ole ollenkaan, ei edes lakanaa, kun niitä ei tarvita kun aina on niin lämmintä. No, ei täällä öisin oikeasti ole ollut niin lämmintä, lakanapeite olisi kyllä kelvannut parina yönä). Bambumajamme on muutenkin todella erikoinen, emme ole aikaisemmin olleet minkäänlaisessa vastaavassa yötä ja sitä onkin vähän vaikea kuvailla. Talo on kaksi kerroksinen ja meillä kasvaa kaksi puuta sisällä talossa. Alakerroksessa on iso kanto, jonka päälle on rakennettu ”portaat” yläkertaan. Kanto yltää osittain uloskin. Vielä eksoottisempi on vessamme, joka on alakerrassa talon perällä, siellä on suihku, jossa on hiekkalattia simpukoineen ja siinä kasvaa lisäksi puu, joka yltää ulos katosta. Meillä on siis avokattoinen suihku. Muuten kylpyhuone on lähes normaali laattalattioineen ja vessanpönttöineen.

Kertakaikkisen ihastuttava maja ja viikkovuokra neljälle kunnon aamupaloineen 230 eurolla. Meidän resortissa on lisäksi upea hiekkaranta riippukiikkuineen ja lentopallokenttineen sekä toinen saaren parhaista ravintoloista. Joten meillä ei ole täällä valittamista, nautimme täysin rinnoin.

Lapsille on riittänyt hotellialueellamme puuhaa omistajan kahden neljäviikkoisen koirapennun kanssa. Pojat paijailevat niitä koko ajan sylissään ja koirat osaavat ottaa tästä kaiken irti. Pentujen emostakin ja parista muustakin alueella pyörivästä koirasta on tullut koko perheen kaverit. Ne suojelevat meitä ihan selvästikin muilta rannalla kulkevilta kulkukoirilta ja asettuvat aina viereemme kylkeen köllöttelemään, jos istahdamme hetkeksi jonnekin. Liikkistä.

Jaana sukeltaa

Jaanan päivät ovat myös täyttyneet sukeltamisesta. Saaren ympäriltä löytyy paljon hyviä sukelluskohteita ja joka päivä lähtee useita veneitä eri paikkoihin, joten valinnan varaa riittää. Täällä ei ole olemassa mitään hienoja sukelluslaivoja, vaan kohteisiin mennään katetuilla kalastajaveneillä. Sukeltaminen on kuitenkin samanhintaista kuin muuallakin (noin 50 €/kaksi sukellusta/päivä), mutta palvelu on parempaa kuin missään aiemmin sukeltamassani kohteessa. Venepojat, joita on yleensä kaksi, laittavat aina kaiken valmiiksi veneeseen, pukevat varusteet päälle ja ottavat vastaan varusteet suoraan vedestä sukellettuamme. Eilen kun sukelsimme syvemmällä ( n. 26 metrissä), he olivat laskeneet veteen varmuuden vuoksi lisäpullon happea regulaattoreineen odottamaan, jos jollakulla olisi happi vähissä. Sukelsimme epätavallisen pitkään niin syvällä (yli 50 minuuttia) ja venepojat alkoivat ihan selvästikin huolestua. (Ja siinä vaiheessa me muutkin, kun noustessamme huomasimme, että sveitsiläinen pari seurannutkaan enää perässämme. Loppujen lopuksi heidän voimansa olivat loppuneet vastavirtaan sukeltamisessa ja he ajautuivat virran mukana toisen sukellusoppaan kanssa kauas laivasta ja kun ihmeen kaupalla laivapojat löysivät heidät aika kaukaa mereltä ilman turvapojua).

Intialainen ruoka

Tästä voisi kirjoittaa vaikka kirjan, niin hyvää ja monipuolista on intialainen ruoka. Erityisen hyviä ovat kasvisruoat. Emme ole koskaan olleet kotopuolessa innostuneet pelkästä kasvisruoasta, mutta siellä ne eivät ole ollutkaan tarjolla niin hyvin maustettuina, emmekä itsekään ole niitä osannut tehdä. Mutta kyllä nyt olemmekin herkutelleet menetettyjenkin vuosien edestä. Jälkikasvumme puolestaan ei ole ollut niin ihastunut intian makuihin. Resortalueemme ravintolan ruokalistalta heidän herkuikseen on muodostunut paikallinen perunamuussi ja kanapakodat, jotka kotopuolessa tunnetaan paremmin kananugetteina. Onneksi sentään roti- ja naanleivät löytyvät heidän herkkulistoiltaan sekä paikalliset banaanipannukakut ja –pirtelöt.

Tulipalo kylämme marketissa

Tämän viikon suurin tapahtuma saarella on kylämme keskuksessa (kylä numero 3:ssa, saarella on useampi pieni keskus, joille on annettu nimeksi vain numero, samoin on käynyt rantojen nimeämisessä) riehunut tulipalo. Kylä on pieni ja siellä on vain kioskimaisia kojuja, joista saa mitä saa ja sitten yksi vähän isompi market (vastaisi ehkä vanhanlaista kyläkauppaa meillä Suomessa). Joku törmäsi autolla tämän marketin seinään, auto syttyi palamaan ja siinä sivussa paloi kylän kauppa ja kaikenlaista muutakin siitä vierestä. Ajoimme tänään siitä ohi, yrittäessämme päästä saaren toiseen päähän retkelle ja kylläpä oli palo tehnyt pahannäköistä jälkeä. Tie oli suljettu ja kylästä oli poikki vesi ja sähköt. Meillekin ne palautuivat vasta illansuussa. Hassua on myös kun saarella kulkee vain yksi yksikaistainen tie, ja kun se on suljettu, ei oikeasti ole käytössä mitään muuta tietä. Me pääsimme määränpäähämme tuktukilla pientä onnetonta, huonokuntoista poluntapaista pitkin kiertäen, mutta autolla ei nyt tällä hetkellä pääse kylän ohi meidän kulmaltamme. Lisäksi meidän täytyi tyytyä pelkkiin banaaneihin välipalana, kun market oli ainoa paikka josta saimme mielikeksejämme.

Chennai 18.12.2008

Matkalla Andamaaneille vietimme yhden yön Chennaissa itärannikolla (entiseltä nimeltään Matras, jos joku tunnistaa sillä paremmin). Tuonne Anadamaaneille ei pääse muuta kuin Chennain tai Kalkutan kautta lentämällä.

Ehdimme tehdä Chennaissa parin tunnin kierroksen tuk-tukilla ja katsastaa kaupungin pari suosituinta temppelialuetta. Täälläpäin nämä temppelit ovat hauskannäköisiä, värikkäitä ja niissä riittää jumalia joka lähtöön. On mukavaa katsoa, kun paikalliset vievät jumalilleen kukkia, kookkoksia ja muuta pientä mutusteltavaa. Kovasti ovat meidänkin maallisesta vaelluksesta kiinnostuneita ja kietovat kauloihimme kukkaseppeleitä ja antavat omilta uhritarjottimiltaan syötävää, jotta meilläkin olisi jotain annettavaa vuorollamme patsaan luona. Söpöä.

Ikimuistoisinta Chennaissa oli kuitenkin hotellissa viettämämme yö. Otimme yhden Lonely Planetin suosittelemista hotelleista, joka oli kyllä jo parhaat päivänsä nähnyt. Päätimme kuitenkin jäädä, vaikkei se kovin houkuttelevalta vaikuttanutkaan. Sänky oli riittävän iso kolmelle ja isi pääsi tällä kertaa ylimääräiselle patjalle lattialle (joka osoittautui sitten aamuun mennessä talon parhaaksi paikaksi). Olimme väsyneitä ja kaivauduimme lakanoiden alle ajoissa, mutta tuskin olimme nukkuneet tuntiakaan, kun alkoi jokaisella kutittamaan vähän sieltä sun täältä. Lapset raaputtivat vimmatusti äidin molemmilla puolilla, eikä äidilläkään mennyt sen paremmin. Patjassa oli epäilemättä kirppuja. No, tulipahan koettua sitten sekin. Laitoimme sängyn päälle vähän tuhdimman kerroksen lakanaa ja peitteet, niin selvisimme jotenkuten aamuun saakka.

Iloisin mielin siirryimme varhain aamulla lentoasemalle ja lensimme Andamaaneille. (Andamaanit sijaitsee kahden tunnin lentomatkan päässä itärannikolta, Myanmarin alapuolella).

Mumbai 14. – 17.12.2008

Saavuimme Mumbaihin aamuyöllä, puoli viisi aikataulun mukaisesti, takana melkein nukkumaton yö koneessa. Olimme henkisesti varautuneet, että passintarkastuksessa kestää, mutta se sekä laukkujen saaminen sujuikin yllättävän reippaasti. Olimme matkalla kaupunkiin jo ennen kuuttaJ. Ajelimme parinkymmenen kilometrin matkan keskustaan ohi kadulla nukkuvien ihmisten, ohi hökkelikylien ja olimme astuneet Intialaiseen todellisuuteen.

Tilava, mukava hotellihuone kohtuuhinnalla (60 €/yö, tämä on yksi Intian kalleimmista kaupungeista) löytyi nopeasti ja lähdimme heti retkeilemään. Taj Mahalin hotellin alue on eristetty terroritekojen jälkeen ja hotellin ulkoseinissä näkyy palaneita kohtia. Kaupunki vilisee poliiseja sekä tuhdisti aseistettuja vartijoita, aivan niin kuin ennakkoon vähän arvelimmekin. Kaikki vaikuttaa kuitenkin ihan rauhalliselta.














Mumbai on iso, arviolta noin 16 miljoonan asukkaan kaupunki ja sen kokosuhdetta on vaikea käsittää. Matka kaupungin toiseen päähän kestää ja liikenne on aika kaaoottista. Kuitenkin matkanteko etenee jotenkin kaikkien tööttien säestyksellä ja välillä joku kadunylittäjä meinaa jäädä taksimme alle. Auton vauhti ei kuitenkaan ole huima. Taksit, joita tämä kaupunki on täynnä, maksaa todella vähän. Me ajelimme päivän eri takseilla paikasta toiseen, ehkä 20 -30 kilometriä yhteensä ja maksoimme niistä vain muutaman euron. Taksit eivät tietenkään ole yhtä hienoja kuin Suomessa, mutta kyllä näillä pääsee.

Mieleenpainuvinta Mumbaissa on ollut Reality Toursin organisoima retki Aasian suurimmalle slummialueelle, Drahaviin. Alueella asuu yli miljoona ihmistä ja se sijaitsee puolen tunnin junamatkan päässä kaupungin keskustasta. Retken hinta menee lyhentämättömänä alueen olojen parantamiseksi ja toimistolla olikin useammanlaisia erilaisia avustusprojekteja meneillään alueella. Oppaammekin oli itsekin alueen asukas.

Drahavissa käsitellään kaikki kaupungissa jäävä jäte, kaikki mahdollinen kierrätetään. esim. muovit; pullot, kertakäyttömukit, pullon muovikorkit jne. lajitellaan ja sulatetaan samanväriset muovit yhteen ja uusiokäytetään satoihin eri tarkoituksiin uudelleen. Samaa muovia voidaan kierrättää ikuisesti, sehän ei häviä ikinä luonnosta. Ihmiset saavat tästä työstä vajaat kaksi euroa päivässä palkkaa ja niillä pitäisi sitten elättää yleensä koko perhe. Monet työt näyttivät alkeellisine koneineen vaarallisilta, eikä heillä ollut minkäänlaisia suojavarusteita. Ja he muuten asuvat usein näissä samoissa tiloissa, ankeissa tehdashuoneissa (ei heillä mitään sänkyjä näkynyt, joten nukkuvat mistä paikan löytävät).

Alue oli muutenkin aika moninainen, huonoin osa siitä oli kaatopaikkaa (jota käytetään kuulemma myös vessana), jossa asuivat viimeisenä alueelle muuttaneet maaseutujen miehet, jotka etsivät parempaa elämää kaupungeista. Haju tällä alueella oli sen mukainen. Osa slummista puolestaan oli todella kapeakujaista, suorastaan pimeää aluetta, jonne oli ahtautuneena valtaisasti ihmisiä ja siellä välissä heillä oli omia pieniä paikallisia palveluita kuten kioskeja, partureita, teurastamoita jne. Näiden lisäksi näimme sitten kaikenlaisia kyhäelmiä pahveista, puutavarasta, pellistä jne. Vähän samanlaisia rakennelmia kuin meidän poikien majat. Lisäksi alueella on avoviemärit.

Tätä sulatellessa matka jatkuu kohti itää ja Andamaanien saariryhmää, jossa alkaa matkamme rantalomaosuus. Tuolla viidakossa voi olla vähän vaikeampaa saada yhteyksiä verkkoon, mutta voitte kuvitella meidät seuraavan viikon aikana valkealla hiekkarannalla lepäilemässä ja tutkimassa merten aarteita pinnan alla…