Mumbai 14. – 17.12.2008

Saavuimme Mumbaihin aamuyöllä, puoli viisi aikataulun mukaisesti, takana melkein nukkumaton yö koneessa. Olimme henkisesti varautuneet, että passintarkastuksessa kestää, mutta se sekä laukkujen saaminen sujuikin yllättävän reippaasti. Olimme matkalla kaupunkiin jo ennen kuuttaJ. Ajelimme parinkymmenen kilometrin matkan keskustaan ohi kadulla nukkuvien ihmisten, ohi hökkelikylien ja olimme astuneet Intialaiseen todellisuuteen.

Tilava, mukava hotellihuone kohtuuhinnalla (60 €/yö, tämä on yksi Intian kalleimmista kaupungeista) löytyi nopeasti ja lähdimme heti retkeilemään. Taj Mahalin hotellin alue on eristetty terroritekojen jälkeen ja hotellin ulkoseinissä näkyy palaneita kohtia. Kaupunki vilisee poliiseja sekä tuhdisti aseistettuja vartijoita, aivan niin kuin ennakkoon vähän arvelimmekin. Kaikki vaikuttaa kuitenkin ihan rauhalliselta.














Mumbai on iso, arviolta noin 16 miljoonan asukkaan kaupunki ja sen kokosuhdetta on vaikea käsittää. Matka kaupungin toiseen päähän kestää ja liikenne on aika kaaoottista. Kuitenkin matkanteko etenee jotenkin kaikkien tööttien säestyksellä ja välillä joku kadunylittäjä meinaa jäädä taksimme alle. Auton vauhti ei kuitenkaan ole huima. Taksit, joita tämä kaupunki on täynnä, maksaa todella vähän. Me ajelimme päivän eri takseilla paikasta toiseen, ehkä 20 -30 kilometriä yhteensä ja maksoimme niistä vain muutaman euron. Taksit eivät tietenkään ole yhtä hienoja kuin Suomessa, mutta kyllä näillä pääsee.

Mieleenpainuvinta Mumbaissa on ollut Reality Toursin organisoima retki Aasian suurimmalle slummialueelle, Drahaviin. Alueella asuu yli miljoona ihmistä ja se sijaitsee puolen tunnin junamatkan päässä kaupungin keskustasta. Retken hinta menee lyhentämättömänä alueen olojen parantamiseksi ja toimistolla olikin useammanlaisia erilaisia avustusprojekteja meneillään alueella. Oppaammekin oli itsekin alueen asukas.

Drahavissa käsitellään kaikki kaupungissa jäävä jäte, kaikki mahdollinen kierrätetään. esim. muovit; pullot, kertakäyttömukit, pullon muovikorkit jne. lajitellaan ja sulatetaan samanväriset muovit yhteen ja uusiokäytetään satoihin eri tarkoituksiin uudelleen. Samaa muovia voidaan kierrättää ikuisesti, sehän ei häviä ikinä luonnosta. Ihmiset saavat tästä työstä vajaat kaksi euroa päivässä palkkaa ja niillä pitäisi sitten elättää yleensä koko perhe. Monet työt näyttivät alkeellisine koneineen vaarallisilta, eikä heillä ollut minkäänlaisia suojavarusteita. Ja he muuten asuvat usein näissä samoissa tiloissa, ankeissa tehdashuoneissa (ei heillä mitään sänkyjä näkynyt, joten nukkuvat mistä paikan löytävät).

Alue oli muutenkin aika moninainen, huonoin osa siitä oli kaatopaikkaa (jota käytetään kuulemma myös vessana), jossa asuivat viimeisenä alueelle muuttaneet maaseutujen miehet, jotka etsivät parempaa elämää kaupungeista. Haju tällä alueella oli sen mukainen. Osa slummista puolestaan oli todella kapeakujaista, suorastaan pimeää aluetta, jonne oli ahtautuneena valtaisasti ihmisiä ja siellä välissä heillä oli omia pieniä paikallisia palveluita kuten kioskeja, partureita, teurastamoita jne. Näiden lisäksi näimme sitten kaikenlaisia kyhäelmiä pahveista, puutavarasta, pellistä jne. Vähän samanlaisia rakennelmia kuin meidän poikien majat. Lisäksi alueella on avoviemärit.

Tätä sulatellessa matka jatkuu kohti itää ja Andamaanien saariryhmää, jossa alkaa matkamme rantalomaosuus. Tuolla viidakossa voi olla vähän vaikeampaa saada yhteyksiä verkkoon, mutta voitte kuvitella meidät seuraavan viikon aikana valkealla hiekkarannalla lepäilemässä ja tutkimassa merten aarteita pinnan alla…